Käveltävää oli kaksitoista kilometriä.


Kun me tultiin kaupungin ulkopuolelle ja asutus alkoi harventua, niin siihen tuli joku ventovieras tallustamaan meidän seuraamme. Se oli hyvän aikaa ollut meidän jäljissämme, mutta lopulta se nopeampana kävelijänä saavutti meidät, ja vasta silloin me havahduttiin siihen että tiellä oli muitakin meidän kahden lisäksi.
Se kysyi meiltä saiko se jakaa meidän kanssamme matkaseuraa, ja me sanottiin että totta kai. Sillä oli miellyttävä ääni, joten ei olisi tullut mieleenkään vastata että mene sinä vain omia matkojasi ja me mennään omiamme.


Me oli puhuttu siitä samasta aiheesta mistä koko kaupunki nyt puhui; siitä mitä vartiomiehille oli tapahtunut ja mitä muuta tässä nyt huhuttiin. Ne olivat isoja asioita.


Se tarttui aiheeseen ja alkoi kertoa. Muutamilla lyhyillä lauseilla se selitti ajatuksensa ja me yllätyttiin siitä että noinko se olikin. Kaikki kuulosti äkkiä yksinkertaiselta ja selkeältä, ja me kun oli käännelty sitä edestakaisin ja ylösalaisin eikä enää itsekään tiedetty miten päin oltiin, missä oli yläpuoli ja missä oli alapuoli ja missä oli taivas ja missä oli maa.


Mutta se sanoi vain muutaman sanan ja tiivisti niihin koko pitkän historian.


Joskus tultiin perille. Hämärsi ja taloihin olivat syttyneet valot. Se lupaili jatkaa matkaansa, mutta me houkuteltiin se sisälle ja sanottiin, että söisit nyt edes ennen kuin menet tai olet vaikka yötä ja lähdet sitten aamulla. Se empi mutta lupasi tulla hetkeksi vielä.


Laitettiin eväät pöytään. Siinä oli leipää ja kalaa, sitä ruokaa mitä repun pohjalta löytyi. Halukkaasti käytiin pöytään kun pitkästä kävelemisestä oli nälkä. Se otti leivän ja taittoi sen kolmeen osaan, ja niiden käsien liikkeestä, siitä miten leipä murtui sen sormissa, vasta siitä minä tunnistin että me ei tavattukaan ensimmäistä kertaa.


Ja kun sen tajusin, kaikki oli jo ohi.