Harris kritisoi ennen muuta vallitsevaa kasvatusoptimismia, jonka mukaan lapset ovat vain vanhempiensa kasvatustyön tuloksia: huonosti kasvatetut ovat huonoja ihmisiä ja hyvin kasvatetut hyviä.

Harrisin mukaan vanhempien pedagogiset ratkaisut vaikuttavat lapsiin paljon vähemmän kuin yleensä on luultu. Jo omia lapsia tarkkailemalla Harris on havainnut, että samassa sisarussarjassa kasvaa hämmästyttävän erilaisia ihmisiä, vaikka kaiken järjen mukaan yhteisten kasvatusperiaatteiden pitäisi tuottaa suunnilleen samanlaisia lapsia. Perheen molemmille lapsille luetaan iltasatuja. Toisesta tulee lukutoukka, mutta toinen haluaa pelata jääkiekkoa.

Harris kirjoittaa ihmetelleensä myös siitä, miksi kotiopettajien kanssa kasvaneista ja varhain sisäoppilaitoksiin siirtyneistä englantilaispojista kasvaa isiensä kaltaisia herrasmiehiä, vaikka he eivät ole isäänsä juuri nähneet. Harris päättelee, että englantilaiset gentlemannit oppivat isiensä kulttuurin jostain muualta kuin kotoa.

Käytännön havaintojen tueksi Harris tuo esille paljon tutkimustuloksia, esimerkiksi sen että kaksostutkimusten mukaan samassa kodissa kasvaneet identtiset kaksoset eivät ole samanlaisempia kuin eri kodeissa kasvaneet.

Harris oma teorian mukaan vanhemmat antavat lapsilleen geenit ja valitsevat heille asuinympäristön, mutta sen enempää valtaa heillä ei olekaan. Lasten vertaisryhmä eli kaveripiiri viime kädessä vastaa sosiaalistumisesta. Vanhemmat voivat vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu kodin sisällä, mutta pihaportin ulkopuolella ratkaisevat asuinympäristön asenteet. Jos vanhempien kasvatusperiaatteet toteutuvat lapsissa, kyse ei ole niinkään vanhempien pedagogisista taidoista vaan siitä, että lapset sattuvat elämään asuinympäristössä, joka on samoilla linjoilla kotikasvatuksen kanssa.

Niinpä siirtolaisvanhemmat voivat siirtää omat periaatteensa seuraavaan sukupolveen vain eristäytymällä omaksi ryhmäksi. Integroituminen uuteen yhteiskuntaan aiheuttaa välttämättä sen, että lapset omaksuvat kodin ulkopuoliset mallit.