Tilattiin lukkoseppä, kun ulko-ovessa ei ollut oikeastaan mitään millä sen olisi saanut kiinni. Se oli vanha ovi ja vanha oli koko talokin.


Joku sanoi tuntevansa hiljaisen, vähäpuheisen miehen. Se ei kertoisi missä oli ollut ja kenelle oli työnsä tehnyt. Epäiltiin, että se oli joskus ollut orjana ja että siltä oli leikattu kieli irti, mutta se ei sentään ollut totta se. Tiukassa paikassa se puhui. Oli siitä sen verran näyttöä.
"Mutta tilaa se. Se mies on sopiva."


Se tuli samana iltana työkaluineen: vasara, naulat ja saha. Minua kylmäsi kun ajattelin niitä tarvikkeita. Naulojen naputuksesta en pitänyt tässä tilanteessa lainkaan.
Mies teki työn, otti maksun ja lähti. Kuultiin selvästi että se toivotti ovella hyvää yötä. Ainakin puhetaitonsa se varmisti meidän kuullen.


Pimeä oli tullut. Me oltiin melkein kaikki paikalla. Vain yksi oli käymässä äitinsä luona, ja kateissa oli myös se toinen joka oli tehnyt lopullisen valinnan.


Lukko sulki oven, mutta ikkunoista näkyi kadulle. Ohikulkijoista ei tiennyt kuka oli puolella ja kuka oli vastaan. Hitaissa askeltajissa kuvitteli vakoojan, ja jokaista pulleaa mahaa ja rintamusta katsoi siihen malliin että millaisen aseen se kätki sisälleen.
Ilta meni ja ovi pysyi kiinni. Syötiin mitä kaapista löytyi.


Ja yhtäkkiä tajusin, että meitähän oli täällä yksitoista. Kaikki katsoivat keskimmäiseen. Sen paita oli vähän auki ja kädet sillä oli. Ne kädet minä muistan. Ne kätensä se näytti.