Kesällä sairastuin äkillisesti ja oudosti. Minä, yleensä niin terve nuorimies, menetin voimani ja vaivuin raskaaseen uupumukseen. Vartaloani värisytti kuume ja kurkkuani pisteli kipu, jotka eivät hellittäneet kahteen viikkoon. Mikä oli vialla?


Yhtäkkiä muistoista nousi pintaan kevät ja vappu. Karnevaalitunnelma, joka oli siivittänyt kulkuni vuoteeseen tytön kanssa. Myöhemmin olin saanut tietää, että tyttö oli joutunut kokemaan kovia elämässään. Sen verran kovia, että nyt kun summasin asioita yhteen, olin varma, että kannoin veressäni hi-virusta.


Menin testeihin ja lääkäri sanoi: " Viikko." Tuo viikko oli tähänastisen elämäni raskain. Sen aikana ei nukuttu paljon. En itkenyt, mutta silmäni olivat usein paksun vetisen kalvon peittämät miettiessäni sitä, kuinka hyvä elämä minulla oli ollut. Pakotin hymyä kasvoilleni ja valmistelin itseäni jo siihen, että aloittaisin elämän taudin kanssa.


Ajattelin myös rukoilemista. Muistelin rippikoulussa esiin noussutta ajatusta siitä, että ihminen kyllä hädän hetkellä turvautuu hanakasti Jumalansa apuun, mutta kun kaikki on taas hyvin, hän unohtaa Herransa ja kääntää tälle selkänsä. Halusin todistaa itselleni jotain ja päätin, etten turvautuisi hädän hetkellä rukoukseen. Koska yksin olin aiheuttanut tilani, niin jaksaisin myös piinaviikkoni yksin. Mutta päätin myös tärinän: jos tulos osoittaisi minun olevan terve, hakeutuisin lähelle Jumalaani ja kiittäisin.


Tuli aika. Tulos oli pitkää miinusta. Olin terve.


Olin kaupungissa. Mistä Jumalan löytää kaupungista? Vaikka tiedän, että Hän on kaikkialla, tiedän myös sen, että koen Hänen läsnäolonsa jossain paikassa voimakkaammin kuin muualla. Suuntasin askeleeni lähimpään kirkkoon ja päätin mennä sinne viettämään aikaa. Kun olin kiivennyt kirkon portaat, tartuin ovenkahvaan ja yritin avata oven, mutta se oli kiinni.


Kului hetki. Otin askeleen pari takaisinpäin ja istuuduin kirkon portaille. Katsoin ympärilleni ja varmistin, ettei edessäni aukeavalla nurmella näkynyt tuijottavia silmäpareja. Lähelläni ei ollut ketään ihmistä. Ristin käteni ja sanoin ajatuksissani ainoastaan: " Kiitos."
Miten tämä liittyy pääsiäiseen? Nopeasti tarkasteltuna ei mitenkään. Mutta minulla ei ole ollut kiire tämän asian kanssa.


Pääsiäisen tapahtumia ja tarinaani yhdistää kaksi asiaa.


Ensimmäinen on se kokonaisvaltainen pakkaus epätoivoa, tuskaa, ja epätietoisuutta, joka koskee tulevien aikojen kohtaamista. Sitä tunsivat Jeesuksen seuraajat sen jälkeen kun Nasaretilainen oli ristiinnaulittu, kuollut ja haudattu. Sitä tunsin minä piinaviikkoni ajan.
Toinen ja tärkeämpi yhdistävä tekijä on se uudenlaisen elämän lahja, jonka Jumalamme soi niin alkukristityille kuin minullekin.

Jeesuksen ylösnousemuksen myötä alkukristityille mikään ei ollut niin kuin ennen. Nasaretilaisen seuraajat katsoivat elämää täysin uusin silmin, ja niin tein myös minä katsoin elämää täysin uusin silmin uudelleensyntymän ihmiseksi yhtenä alkusyksyn päivänä naapurikirkon portailla.