Kirjassa kerrotaan1800-luvun Yhdysvaltoihin sijoittuvaa tarinaa siitä, kuinka juoppoa isäänsä pakoon lähtenyt nuori poika Hucklebery Finn saa sattumoisin matkaseurakseen tutun mummon luota karanneen Jim-nimisen mustan orjan. Huckleberyn omatunto alkaa kolkuttaa ja kysellä, kuinka hän voi osallistua orjan vapauttamiseen, vaikka orjaa omistanut mummo ei ole tehnyt hänelle mitään pahaa.
Hucklebery Finn miettii:
Mä rupesin vähitellen tajuamaan, että se tosiaan oli melkein vapaa ja kenen syytä se oli? Minun. Sitä mä en saanut pois
tunnoltani, en sitten millään. Päähäni ei ollut ennen pälkähtänyt, mitä mä oikein olin tekemässä. Mutta nyt pälkähti, ja sinne
päähän se ajatus jäikin ja piinasi mua aina vain pahemmin. Mä yritin selvittää itselleni, ettei syy ollut mussa, sillä enhän mä ollut
päästänyt Jimiä karkuun sen lailliselta omistajalta, mutta ei siitä ollut mitään apua, sillä omatunto piti pintansa ja sanoi joka
kerta: "Mutta kyllähän sä tiesit, että se oli karannut päästäkseen vapauteen, ja sä olisit voinut meloa maihin kertomaan jollekin."
Niin se oli - siitä mä en päässyt mihinkään. Siitähän se kenkä puristi. Omatunto sanoi mulle: "Mitä pahaa neiti Watson on sulle
tehnyt, että sä tolla lailla päästät sen neekerin karkuun ihan nokkas alta, etkä puhu siitä kenellekään halaistua sanaa? Mitä se
mummorukka on sulle tehnyt, että sä sitä kohtelet noin halpamaisesti?"
Mä tunsin itseni niin halpamaiseksi ja kurjaksi, että melkein toivoin olevani kuollut.
Jim selitti, miten se vapaaseen valtioon päästyään rupeaisi ensitöikseen säästämään eikä tuhlaisi koskaan senttiäkään, ja sitten
kun se olisi saanut tarpeeksi rahaa kokoon, se ostaisi vapaaksi vaimonsa, joka oli orjana yhdellä farmilla lähellä neiti Watsonin
kotia, ja sitten ne tekisi molemmat töitä voidakseen ostaa molemmat lapsensa, ja ellei niiden isäntä suostuisi myymään niitä, se
hankkisi jonkun orjuudenvastustajan varastamaan ne.
Sen puheet sai melkein mun vereni jähmettymään. Se ei olisi koskaan aikaisemmin uskaltanut puhua sellaisia. Nyt kun se arveli
olevansa vapaa, oli heti toinen ääni kellossa. Kävi ihan niin kuin vanha sananlasku sanoo: "Kun antaa neekerille pikkusormen,
niin se vie koko käden." Mä ajattelin, että tämä siitä tuli kun en ajatellut. Tässä tämä neekeri, jonka mä käytännöllisesti katsoen
olen auttanut karkuun, tulee ja sanoo mulle päin naamaa, että se meinaa varastaa lapsensa lapset joiden omistajaa mä en ole
ikinä edes nähnyt, ja joka ei varmasti ole koskaan tehnyt mulle mitään pahaa.
Oli ikävä kuulla Jimin sanovan niin, se oli siltä niin alentavaa. Omatunto rupesi piinaamaan mua entistä tulisemmin, kunnes mä
viimein sanoin omalletunnolleni: "Anna mun olla rauhassa, ei vielä oo liian myöhäistä; mä soudan maihin heti ku ensmäinen valo
tulee näkyviin ja menen antamaan sen ilmi." Heti paikalla mulle tuli helpottunut ja onnellinen ja höyhenenkeveä olo.
Hucklebery Finn ei kuitenkaan toteuta kirjassa aikeitaan.
Keskustelukysymyksiä: