Rippisalaisuus
Kirkkolain mukaan pappi ei saa kertoa ripissä tai muussa sielunhoidossa kuulemansa asian yksityiskohtia viranomaisille edes vakavien rikoksien estämiseksi tai selvittämiseksi. Papilla on velvollisuus varoittaa viranomaisia hengenvaarasta, mutta niin yleisin sanoin, ettei ripittäytyjän henkilöllisyys eikä täsmällinen sanoma paljastu.
Pappien rippisalaisuus on todistamiskielloista oikeushistoriallisesti vanhin ja ehdottomin. Ensimmäiset asiaa koskevat merkinnät ovat 400-luvulta. 900-luvun rangaistussäännöksiin kuului, että sivu suunsa puhunut pappi tuomittiin loppuiäksi maanpakolaisuuteen. Vuoden 1686 kirkkolaissa vaitiolovelvollisuuden rikkomisesta seurasi kuolemantuomio, joka vasta vuonna 1889 korvattiin Ruotsissa virasta erottamisella.
Vaitiololla sekä teologiset että yhteiskunnalliset perustelunsa. Papin vaitiolovelvollisuus vahvistaa ajatusta, että anteeksianto on lopullinen ja se on toteutunut yksin Jumalan armosta.
Kirkossa ajatellaan, että ripin vastaanottaja ei ole kuullut asiaa ihmisenä vaan Jumalan edustajana. Tämän vuoksi rippisalaisuudesta ei voi luopua eikä pappi voi edes ripittäytyvän luvalla vapautua vaitiolovelvollisuudestaan.