Oltiin liikkeellä heti varhaiselta. Aamun kajo nousi taivaalle ja aurinko. Apeina kuljettiin. Oli kuviteltu toisenlaista loppua. Ei sen näin pitänyt mennä.


Niistä purnukoista piti riittää koko miehelle, jaloista päälakeen saakka. Pahinta oli kantaa suurta saviastiaa, jonka sisällön yksi meistä oli varannut alkuaan omalle isälleen, mutta astia sai mennä nyt, ja se isäkin oli ollut samaa mieltä kun oli kysytty. Ne aineet oli tuotu kaukaa idästä. Sillä rahalla olisi melkein ostanut talon keskikaupungilta.


Katselin maahan. Silmä ei noussut edes matkatovereihin saakka. Tie oli pölyinen ja kuoppia täynnä. Jalalle piti koko ajan hakea astumapaikkaa jottei se olisi osunut vikaan ja kaatanut koko ihmistä. Muita kulkijoita ei ollut, oli liian varhainen aika.
Eikä muutenkaan tänään. Tämä oli se päivä ettei kukaan halunnut tehdä mitään.


Tultiin perille ja laskettiin kantamukset maahan. Mentiin ovesta sisään. Joku parkaisi.


Siellä ei ollut ketään. Tyhjää, tyhjää. Pimeyskö minut häikäisi?


Ihan tyhjää.